Muistoja

Mä juon teetä keittiön pöydällä ja katselen ikkunasta ulos. Ulkona paistaa aurinko vastapäätä olevan rakennuksen ikkunoihin, joista se heijastuu meille sisälle. Toisaalta mä mietin, että koska ulkona on noin kaunis ilma, mitä mä teen sisällä? Voisin vain lähteä ulos kävelemään. Hengittää kesää enteilevää ilmaa, jota voi hengittää keuhkot täyteen. Niin monia muistoja virtaa mieleen. Monta kesää, vielä enemmän päiviä ja yhtä paljon rakkaita muistoja. Tässä mä kuitenkin istun, kuvittelen itseni järven rantaan ison koivun alle. Edessäni auringon säteet heijastuvat järven pinnasta silmiäni häikäisten. Mä vaan istun, miettien niitä monia mahdollisuuksia ja niitä suloisen punertavia muistoja. Toivon vain, että saisin niitä lisää. Toivoin vain, että jonakin päivänä voisin hukkua rakkaisiin muistoihini.

Uninterruptible line

Joka kerta, kun mä astun siitä ovesta sisään, mä havahdun taas siihen tosiasiaan, että sä olet täällä. Me emme puhu toisillemme, emme edes katseilla. Kuitenkin katselen sinua salaa, vaivihkaa aina ohi kulkiessani. Joskus meidän katseemme kohtaavat, mutta tiedän että se ei tarkoita mitään, sillä en tunne sillä hetkellä mitään. Se on vain kylmä, ohi pyyhkivä katse, joka joskus oli täynnä jotain muuta. Se hiipuu välillä pois, mutta kuroo itsensä takaisin unissa, unelmissa. Miksi sä edelleen roikut mun mielessä, siinä kapeassa narussa, joka on niin rispaantunut, että voisi katketa minä hetkenä hyvänsä, mutta mikä ei ikinä katkea? Mikä tuskin tulee ikinä, ikinä katkeamaan.
Se, että muisto sun kasvoista, sun vuosia sitten kasvoilla ollut hymy mun ajatuksissa yhä kuplien sinne jostain syvältä, saa mun ajatukset aina yhtä sekaisin, että mun on pakko istua miettimään asioita. Miettimään mikä on mulle hyväksi ja miksi mä teen näin itselleni. Miksi mä olen se, joka pitää henkihieverissä siitä narusta kiinni, enkä ikinä päästä siitä irti. Se on hioutunut mun käteen, uponnut sen lihaan ja repinyt sen rikki ja lopulta liimautunut vereen kiinni. Jos irrotan sen, se sattuu. Jos pidän edelleen kiinni, se sattuu.

Close your eyes

Kursorin vilkkuessa näytöllä, mietin jälleen mitä ja kuinka kirjoitan. Kirjoitan silti. Tämä päivä on kestänyt jo niin kauan, eikä se millään lähesty loppuaan. Silmäni ovat punertuneet jo liiasta television tuijotuksesta, eikä tämä tietokoneen näytön katselukaan auta asiaa. Ainoa asia, mikä tässä päivässä on ollut mukavaa, on se kun en ole liiemmin ajatellut mitään, ennen tätä tietenkin. Ei päässäni siltikään kovin montaa ajatusta näytä olevan. Ehkä olen vain jo väsynyt, heräsinhän kuitenkin jo niin ajoissa siihen nähden monelta menin nukkumaan. Nyt on kuitenkin aikaa levätä.

Sulje silmäsi, ja näe maailma

Avaa sydämesi sille, joka sinne on pyrkimässä niin kovin

Ethän vain katoa silmistäni, ethän vain katoa sydämestäni

Odotathan minua

Toivon ettei tarvitsisi niin kovin kiirehtiä

Odotathan minua, älä katoa.

Bad and Good days

On pitkä aika siitä, kun viimeksi kirjoitin. Aikaa on vierähtänyt ja  monia, hyviä että huonoja asioita on tapahtunut. Otin ensimmäistä kertaa tänä vuonna kunnon asennon rennolle dataamiselle. Mun koneella se on  hieman työläämpää, sillä koneen akku on vuosien mittaan hieman heikentynyt, eikä kestä kuin suunnilleen kaksi minuuttia, joka tarkoittaa siis sitä, että konettani seuraa epätoivoisesti piuha perässä. Nyt kuitenkin tuli sellainen fiilis, että voisin vähän kirjoittaa asioita ylös, siitä mitä on näinä päivinä ollu mielessä.

Olen sentään tajunnut, että hyviä sekä huonoja asioita voi tapahtua saman päivän aikana. Enkä suinkaan tarkoita vain sitä, että hiukset sattuvat aamulla olemaan ihan päin honkia, tai että kokeen alkaessa tajuat jättäneesi konseptipaperit omalle pöydällesi. Niitä tapahtuu koko ajan, all the time. Puhun vähän vakavammista asioista.

Näin mä kerron mun fiiliksistä. Näin mä kevennän mun oloani, taakkaani, elämääni.

On ilta, kello on noin puoli yhdeksän. Olo on hieman kehno ja odotan rauhassa vuoroani suihkuun, sillä Äiti ja sisareni ovat peseytymässä. Naurahdan, sillä mieleeni tuli se, kun sisareni toissa viikolla koneella ollessani tuli innoissaan kertomaan minulle, kuinka hän oli ensimmäistä kertaa käynyt yksin suihkussa. Tänään on ollut hyvä päivä, siitä huolimatta, että olen ollut huolissani. Joudun kuitenkin myöntämään itselleni sen tosi asian, vaikka niin väärältä se tuntuukin. "Poissa silmistä, poissa mielestä".     Aamulla herätessäni Äitini oli jo ehtinyt lähteä, niin kuin aina, kun hänellä on aamuvuoro. Hetkeen yksinäiset aamut tuntuvat ihanalta. Laitoin radion päälle ja menin suihkuun, vaikka en ole ikinä tajunnut sitä, miksi en voisi laittaa radiota päälle vasta tullessani suihkusta. Miksi se pitää laittaa suihkun ajaksi? Väsään aamupalaksi jotain, mitä satun kaapista löytämään. Lopulta lähden kouluun. Jopa kouluun lähteminen on tuntui hyvältä. Fiilis on ollut hyvä. 
     Koulu on välillä kuin hengähdystauko omasta ajatusmaailmastani. Tunneilla keskityn opetukseen ja tuntien jälkeen mietin joko tunnilla käytyä asiaa tai juttelen ystävieni kanssa jostain, mikä pitää kiinnostukseni sen verran yllä, etten ehdi hukkua omaan päähäni. Olo on hyvä, koko loppu koulupäivän. 
     Kotiin tullessani todellisuus lävähtää taas päin kasvoja. Kaikki on silti hyvin, jaksan jankuttaa itselleni. Pääsin hieman aikaisemmin kuin Äitini, joten kotona ei ole ketään. Hengähdän hetken, istun ja otan jotain välipalaksi. Loppu päivä menee koulutehtäviä tehdessä.
     Nyt istun tässä ja odotan edelleen vuoroani suihkuun, vaikka Äitini ja sisareni ovat tulleet suihkusta jo aikoja sitten. Hätkähdän ajatuksistani ja pyyhällän suihkuun. 
      Käydessäni nukkumaan, ajattelen vain, että voisiko huominen olla yhtä hyvä kuin tämä. Nukahdan.

Herään siihen, kun ovi kolahtaa kiinni. Raskaat, haparoivat askeleet. Ajatus huomisesta ja kunnon nukutuista yöunista murenee. Askeleet raahautuvat lähelle oveani ja hengästynyt ääni sanoo "Mis on valot? Miten mä saan valot päälle?". Ensimmäisenä se ryntää mun huoneeseen. Tietenkin, sen kamathan on täällä. Viimein Äitikin on jo kömpinyt ylös vuoteestaan ja tullut katsomaan, mitä on meneillään. Helpotuksen aalto vierähtää kuitenkin heti ylitseni, kun kuulen Äidin hieman suuttuneen äänensävyn. 
      Lopulta talo taas hiljenee, ja voin rauhassa tolkuttaa itselleni, että kaikki on hyvin. Huomaan kuitenkin ilmaan jääneen oudon hajun, joka on ilmassa aina, kun hän saapuu reissuiltaan.


Sain siis pienen kirjoitusvimman ja kirjoitin nopeasti jotain, mikä kuvailee päiviä suunnilleen joulukuusta. Voin kuitenkin iloksenne ja myös omaksi ilokseni todeta, että asiat on hieman paremmin ja olen saannut nukuttua kunnolla. Nyt mulla on hyvä olo, ja viime päivinä on tapahtunut paljon hyviä asioita. Koulussa ihmiset saa mut hyvälle tuulelle. Voin myös myöntää, että yksikin ystävällinen katse sinuun, saa hymysi nousemaan korviin. Ja jos saan esittää vielä pienen toiveen.. Olisiko huominenkin yhtä hyvä kuin tämä?

It's not like that

Aina ei oo kaikki sitä miltä näyttää. Niiden verhojen takaa voi löytää vaikka mitä ja aina se ei todellakaan ole mitään hyvää. On rankkaa kantaa salaisuuksia niin, ettei niistä voi puhua edes parhaimmille ystävilleen. Jos voisin jakaa ne, olisin varma, että oloni parantuisi. En yleensä piittaa asioista niin paljon, että miettisin kenelle niistä puhun, tai lähinnä mitä en voisi kertoa ystävilleni? Se on minulle, joka on tottunut jakamaan kaiken aina jonkun muun kanssa yllättävän raskasta.

Minun ei ole koskaan tarvinnut olla läheisistäni kunnolla huolestunut, mutta nyt olen. Mitä mä voisin tehdä tällaisessa tilanteessa?

Kaikki ei todellakaan ole aina sitä, miltä näyttää..

Don't be so sad

Mä olen yrittänyt lähes kaikkeni ollakseni edes jossain asiassa hyvä, mutta nyt mä olen tullut siihen aatokseen, että ehkä se ei ole mun juttuni. Välillä se vaan iskee niin kovaa, että tuntuu kuin se riistäisi multa kaiken haluamani. Viisas kysymys kuitenkin kuuluu, että tarvitsenko mä sitä todella?

Mä olen aina toitottanu itselleni ja ystävilleni siitä, kuinka mä en yleensä ota huomioon muiden negatiivisia ja pikkumaisia mielipiteitä tai letkautuksia musta, ja uskon sen pitävänkin suht' hyvin paikkansa. Tosin en mä niitä oo pahemmin edes kuullut, johtuen varmaankin siitä, että pyörin niin pienissä piireissä ja hyvien ystävien keskellä, että ei sellaisia edes synny, sillä uskon todella, että ystäväni pitävät minusta jossakin määrin omana itsenäni, jota saan rauhassa olla heidän seurassaan. Iso kiitos heille. Toinen asia onkin, että kuinka minä otan itseni vastaan. Pahin vastustajani voisi ehkä olla minä itse, oma pieni säälittävä pääni?

Tällä hetkellä olen vain täysin uupunut ajatuksiini. Uupunut miettimään ja arvailemaan omaa paikkaani tässä säälittävässä maailmassa, mikä paikka on varattu minulle ja miksi, jos sellaista edes on? Vai onko sillä edes mitään merkitystä?

Epäjärjestys

Mun ei oo ikinä tarvinnut pelätä kenenkään puolesta, nyt mä siis tiedän miltä se tuntuu. Toisaalta sen pelon sotkee helposti niin, että tekee siitä pelosta osan itseään ja alkaa pelkäämään itsensä puolesta., jolloin itse olisi urhi. Mutta mitä tehdä näin sekavassa tilanteessa, jossa kuitenkin täytyy pitää luottamus toiseen, mutta silti olisi ulkopuolisesti nähden viisaampaa tehdä toisen näkökannalta huonompi ratkaisu, mutta oikeasti se parempi.
Asiat eivät todellakaan ole omalta kohdin ikinä niin läpinäkyvän selviä, vaan oma pää saa ne täydellisen epäjärjestyksen valtaan. Haluaisin niin kovasti tehdä oikein kaikkien kannalta. Ahdistaa, haluaisin vain pois, ulos.